lauantai 3. syyskuuta 2016

Avio- vai avoliitto?

"Avio- tai avoliitto kirjain sinne tänne" laulaa Erin. Ihan niin helppoa, ja yksinkertaistahan asia ei ole.
Sain etenkin viime viikolla kokea sen, miten hankalaa toisen ihmisen asioiden selvittäminen ja saaminen on vielä kun ollaan susipari. Tästä ajatus tämän asian kirjoittamiseen lähti.
Tänään on lauantai, aloitin tämän viestin kirjoittamisen oikeastaan jo viime viikolla. Sen verran arka, ja jotenkin vaikea aihe saada ajatuksen "paperille".

Mikä on susipari?

En ole ihan varma onko tämä, käsittääkseni suhteellisen vanha sana kaikille nykypäivän nuorille edes selvillä? Ja käytetäänkö tätä, ennen vahaa halventavaa nimeä avoliitossa elävästä parista

Itsekkin olen kuullut, en tiedä miten tosissaan, kauanko mainataan O:n kanssa elää susiparina? Ja onko meillä aikomuskaan mennä naimisiin? 

Mulle on pienestä pitäen ollut todella selvää, että naimisiin joskus astelen. Kotona kuitenkin on aina ollut ydinperhe, johon itsekin tähtään.
Olen myös niin vanhanaikainen, että lapsia haluan vasta aviossa.
Ihan vaan siitä syystä, että se on helpompaa. Kaikille.
Jos minulle sattuisi jotain synnytyksessä, onko mahdollista, että O ei saisikaan lapsia? Vaan esimerkiksi vanhemmilleni, tai huostaan?
Tästä olen myös kuullut kauhukertomisia, jossa pareilta on isyystunnustuksessa sossutädit kyselleet suka väristä teko asentoon kysymyksiä maan, ja taivaan välillä.

Avioliitto on muutakin, kun päivä prinsessana, ja toinen sormus vasemmassa nimettömästi.
Avioliitto tuo juridisia turvaa.
Yritin etsiä tietoa vuonna 2011 tulleeseen avoliittolakiin, mutta kunnollista tietoa tästä en löytäyt. Käsittääkseni se viiden vuoden yhteinen osite tuo jonkinlaista turvaa, mutta testementti on kova sana silti.

Miksi me päädyimme avioliittoon?

Minulle, ja myös O:lle avioliitto tuo juridisen turvan.  Tämä on suurin syy, miksi me menemme naimisiin.
Vaikka molemmat uskomme, ja luotamme siihen että yhdessä ollaan kuolemaan asti, niin eihän asioista voi aina varmakaan olla. Ja avoliitossa ostettu omaisuus ei ole ero tapauksessa mitenkään pakko jakaa tasapuolisesti, vaikka molemmat olisivat rahallisesti ostoon osallistunut.

Otetaan vaikka esimerkiksi meidän auto. Rahat on suurimmaksi osaksi minun kautta, mutta auto on miehen nimissä vakuutuksia myöten. Toki ollaan puhuttu, että auto jäisi mulle, mutta mitä jos toinen haluaisikin vittuilla? Mulla ei siihen olisi mitään nokan koputtamista, auto jäisi O:lle.

Kun taas, jos oltaisiin naimisissa, koko omaisuus jaettaisi tasan. Tilanne olisi vähän winwin.

Miksi avioliittoa nykypäivää ihmetellään?


Vielä muutama vuosikymmen taaksepäin pareja, jotka päätyivät elämään avopareina kummasteltiin. Se ei ollut 80-luvullakaan normaalia, jolloin molempien meidän vanhemmat ovat menneet naimisiin.

Nykyään avioliitto on menettänyt viehätyksensä?
Mutta miksi?
Varmasti osa pelkää puhtaasti tilastoja. Ne on avioliittojen osalta karuja.
Osa syy on varmasti myös häiden hinta. Häihin saa upotettua rahaa mitä älyttömämpiä summia. Tosin lähes ilmaiseksikin avioon voi astua.
Sivuttaa kyllä rahaa, mutta taloustilanne. Voiko olla, että kun työllisyys ja pysyvä työpaikka on kiven alla, elmästä puuttuu yksi elämän perus pilari, ja sääöllisyys. Elämä on epävakaata, eikä haluta sen takia naimisiin?
Myös nykypäivän treffikulttuuri ja lisääntyneet yhden illan jutut. ihmisten usko rakkauteen kuihtuu kun syksyllä kukat.


Olen itsekin saanut muutamalta kummastelua siitä, että miksi me menemme naimisiin. Varsinaisia syitä kukaan asiaa udellut ei ole kertonut.



Ja kyllä. Mua mietityttää ajatus siitä, että ollaanko yhdessä loppuun asti.
Karu faktahan on se, että yhä useampi pari eroaa, ja harvempi menee naimisiin. Jos nyt sattuukin ikävästi, tiemme joskus eroaa, jään eronneeksi, pahimmassa tapauksessa yksinhuoltajaksi, sitten jään. Niin moni muukin. Me ollaan O:n kanssa koettu niin paljon yhdessä, ylä- ja alamäkiä, etten ihan äkkiseltään keksi mitään, mikä saisi meidet erotettua.
Ja kyllä molemmat olemme kokeneet pettämisen, ja sitä paskaa emme toiselle halua tehdä.






Olisi kiva kuulla teidän mielipiteitä asiasta. Miksi päädyitte astua avioon, tai miksi ette ikinä halua naimisiin? Ja oletteko saaneet ihmettelyä päätöksestänne, ja mitä? 





8 kommenttia:

Mrs B. kirjoitti...

Tässä tekstissä on kyllä ihan hirveästi ajattelemisen aihetta! Krhm, voi olla, että pitää vaikka itsekin ottaa asiakseen ja kirjoittaa samaisesta aiheesta... :p

Mä sanoin ihan aina, etten ikipäivänä menisi naimisiin. Mä en haluaisi luopua omasta sukunimestäni, enkä toisaalta "antaa" kenellekään puolia itsestäni. Mä olin siinä mielessä tosi itsenäinen (ja itsepäinen). Hassua sinänsä, että kun Charles tuli kuvioihin, mun ajatusmaailma muuttui ihan täysin. Totta sekin, että meille naimisiinmeno oli toisaalta myös edellytys sille, että voidaan pysyvästi ja ilman jatkuvaa viisumirumbaa oleskella samassa maassa ja asua yhdessä, ihan aikuisten oikeasti. Siitä se ajatus ihan ensimmäisenä sitten lähtikin, mutta toisaalta - Charles oli muutenkin ainoa ihminen, jonka kanssa naimisiinmeno tuntui oikealta. Siltä, että sen tekee oikeista syistä, eikä vaan pakotettuna :---D

Tuohon kohtaan muuten, miten avioliiton päättyessä omaisuus jaetaan - tietyllä tapaa totta, että materia jaetaan 50-50 puolisoiden kesken, toisaalta taas ei. Mikäli toisella osapuolella on esittää maksutositteita, kuitteja tms. vedenpitävää siitä, että hän on maksanut kokonaan esimerkiksi vaikka sitten sen auton, tällöin auto menee ainoastaan maksaneelle osapuolelle. :) Sama koskee esim. niitä tilanteita, joissa aletaan jakaa asuntoa puolisoiden kesken. Jos esimerkiksi ainoastaan toinen on maksanut lainanlyhennystä, vaikuttaa tämä - vastaavasti taas voi kompensoida sillä, että mikäli toinen (tässä tapauksessa ehkä helpompi käyttää naista esimerkkinä) on ollut kotiäitinä, tällekin lasketaan oma arvonsa - joka taas vaikuttaa siihen, kuinka paljon hän on prosentuaalisesti auttanut puolisoaan lainanmaksussa -> millaisella lopputuloksella omaisuus ositetaan.

Oho, menipähän paasaamiseksi... Anteeksi! :---D

Avioliitosta itsestään piti toisaalta sanoa vielä sekin, että ainakin mulle siitä on tullut entistäkin enemmän sellainen... Yhtenäistävä tekijä. Mä en osannut kuvitella, että mä voisin tuntea oloani Charlesin kanssa enää yhtään enempää siksi, että "me ollaan ME", mutta mitä pidempään ollaan naimisissa oltu, sitä yhtenäisempi olo mulla on. Tietyllä tavalla se paperinpalanen todella tuo turvaa ja mielenrauhaa, niin hassua kuin se sitten ehkä onkin :) Tästä pääsee hyvällä aasinsillalla myös sukunimiasiaan - siihen, miksi mä päädyin lopulta ottamaan Charlesin sukunimen. Musta jotenkin tuntui, että vanhemmat ovat antaneet mulle oman osansa - geenit, perimän, kasvatuksen. Tuntui tavallaan symboliselta ottaa miehen sukunimi; ajatella sitä, että nyt minussa on osa tuosta tolvanastakin. Tuli jotenkin kokonainen olo. :)

Anteeksi tätä aivan suunnattoman pitkää kilometrikommenttia, vähän rönsyili...! :-D

Unknown kirjoitti...

Anna mennä vaan :D Mun viiminen oljenkorsi asian kirjoittamisen suhteen oli TYKS:in osastonhoitaja, joka puhelimessa tiedusteli olenko avio- vai avopuoliso, vai vasta tyttöystävä. ARGHT.

Noin mäkin olen luullut, että jos olet jotain maksanut avioliitossa, saat sen pitää, mutta nyt kun seuraa tässä yhtä eroa ja omaisuuden jakamista, onkin käynyt ilmi, ettei asia ole niin helppoa, jos ei ole erillistä testamenttiä. Silti voi toinen joutua maksamaan toiselle, ja toista päin. Ja tässä tilanteessa nainen ollut kotona. Niin sekavaa peliä kyllä. (toivittavasti itse ei koskaan moiseen joudu!)

Me eletään muutenkin eräänlaisessa, noh. Symbioosissa keskenään. Ollaan toistemme parhaat ystävät, rakastajat ja osa toisiemme perhettä. Mä e koe, että avioliitto edes muuttaa sitä mitenkään. Se pointti jäi muuten puuttumaan. Ja edelleenkään ole päättänyt mitään sen sukunimen kanssa ;)

Mää yritin sulle jotenkin fiksusti väsyneenä vastata :D

Mrs B. kirjoitti...

Jee! Voiskin alkaa luonnostella... :--D Ei onneksi tarvi turhan aikaseen huomenna töihin ajella, joten mikäs sen parempaa puuhastelua kuin pienet pohdinnat!

Tuo kieltämättä on ihan älyttömän sekavaa. Ikävimpiä on ehdottomasti ne tilanteet, missä on tosi riitaisa avioero ja omaisuutta lähdetään osittamaan. Mä joudun töiden puolesta näkemään tätä aika paljon - (super) riitaisa avioero ja menepä siihen sitten väliin arvioimaan ja myymään taloa... :---D Mä olen siis joo paljon tutumpi omaisuuden jakamisesta tuota kautta, mutta aika tapauskohtaisiahan nuo taitaa olla. Täytyy toivoa, ettei meistä tosiaan kumpikaan joudu tuota h*lvettiä itse käymään läpi <3

Ja ah - tuo on ihan kuin mun suustani! :--D Me ollaan alusta asti oltu myös parhaat kaverit keskenämme, siihen päälle rakastajat ja aviopari. Tottakai se oli ihan hirmuinen leap of faith kun Charles muutti Suomeen, mutta ei tää muuten olis voinut mennä. Kyllä tää näin vaan tuntuu oikealta <3

Krhm, sori tästä finglishistä, ei nyt oikein taivu! :---D Että ihan samassa veneessä taidetaan olla tän vireystason kanssa - harmi vaan, että yleensä mä oon just puoliväsyneenä kaikkein luovimmalla tuulella... :-D Siks nuo tekstit tuolla bloginkin puolella on vähän... Mitä on. :-D

Unknown kirjoitti...

Tää ilta luonnostelu on parasta :D Mä laitoin just huomiselle yhden ajastukseen, ja kohta alan kuvaamaan toista. Sunnuntain postausryöppy. :D

No, mä just tänään puhuin, miten avioerossa mies ottaa itkevien pikkulasten nenän edestä television, koska hänen vahemmat on sen maksaneet. :(

Me sillon alkuaikoina, kaukosuhteessa asuttiin vaan puhelimessa, koska jo silloin piti kaikki raportoida toiselle. :D Vielä oikeestaan sama jatkuu, ja ollaa varmaan maailman ainut pari, joka kommunikoi tekstiviestein :D

Bloody Mari kirjoitti...

Voi olla että se olen vain minä, mutta termi "susipari" kuulostaa jotenkin romanttiselta, vähän kuin oltaisiin yhteinen taistelupari jotka taistelee kahdestaan maailman myrskyjä vastaan. En ole siis kuullut termiä aiemmin, joten minulle ei siihen liity mitään ennakkoasennetta.

Ymmärrän kyllä tuon pointin elämäntilanteen epävakaudesta. Meilläkin mies on vasta valmistunut yliopistosta, ja ollaan suunnittelemassa muuttoa jonnekkin jossa olisi paremmat työmarkkinat. Itselläni ei ole ollut vielä yhtään vakituista työpaikkaa 25 elinvuoden aikana. Kyllä vähän jännittää miten saadaan tarpeeksi rahaa häihin, mutta siksi ollaan varattu paljon aikaa säästämiseen ja koitettu miettiä miten säästää kuluissa.

Sinänsä jos meille tulisi sitten joskus avioero, olisi mielestäni vain reilua että mies saa puolet omaisuudestani (minulla on täällä hetkellä enemmän rahanarvoista omaisuutta). Ihan vain siitä syystä, että se ihana on uskaltanut joskus antaa meille mahdollisuuden ja sietänyt mua niinkin pitkään.

Unknown kirjoitti...

Ihanaa, että vanhat, halveksuvat haukkumat saa uudella sukupolvella eri ajatuksia. Mulle se tuo vaan mieleen edesmenneen mummuni, ja hänen halveksunnat serkkuni valinnoille.

Luulen vahvasti, että epävakaa työtilanne heijastuu joka asiaan, jollain tavalla. Me molemmat ollaan siinä onnellisessa asemassa että molemmilla on vakkari duuni. Ilman vakituista tuloa tähän hommaan kumpikaan ei olisi lähtenyt.

Jos teillekkin lapsia tulee, tilanne varmaan tasottuu sun lomien aikana. Näin mä oon ainakin myös ajatellu.

Bloody Mari kirjoitti...

Vanhat ihmiset ne osaa laukoa törkeyksiä tajuamatta miten satuttavia sellaiset kommentit voi olla. :/

Joo, kyllä se on semmoinen elämää hallitseva seikka kun ei ole tasaisia tuloja tai välistä edes päivärutiineja. Se on kyllä nykypäivänä todellakin onnekasta että löytää vakituisen työn.

Tällä hetkellä me halutaan hankkia korkeintaan karvalapsia. Vaikka nythän ne on alkanut jo muualla maailmalla antamaan lemmikinkin hankkineille omaa lomaa! :)

Unknown kirjoitti...

Ja meidän mummu varsinkin oli hyvin paha suustaan.

On, valititettavasti. Ja viikottain joutuu lukemaan yt:istä.

Lemmikkilomaaa! IHANAAA. Saisko kipeän lemmikin kanssa myös olla kotona luvalla? ;)